Aatelisen hyvää teetä

Terve taas! Kesä on vierähtänyt nopeasti, mutta sen aikana on ehtinyt onneksi myös lepäämään riittävästi. Siinä sivussa olen ehtinyt näkemään taas mukavia palveluja.

Ennen kesää kehuin käyväni kesän aikana vähintään kerran kahvilla. Sen lisäksi kesään mahtui myös käynti teellä. Minua eniten puhutteleva teehetken viettopaikka on ehdottomasti Juvan Teehuone.

Teehuoneella puhuttelee erityisesti sen ympäristö. Teehuone on yksi Vehmaan kartanon liiketoiminnan muodoista. Tila on vanhaa aatelista perua ja sen historiaan mahtuu yhtä ja toista. Tuo aatelinen tausta huokuu jollain tavalla myös siitä, kuinka palvelu on tarjolla Teehuoneella. Kun moni paikka pyrkii olemaan trendikäs tai kotoisa, on Teehuone turvautunut toisenlaiseen lähestymistapaan. Keskellä savolaista maaseutua pääsee mukavasti pakoon todellisuutta. Kun astuu Teehuoneelle sisään, on kuin olisi siirtynyt englantilaiseen aristokraattien maailmaan. Teen kanssa tarjoillaan skonsseja. Tapetit eivät ehkä ole käsin maalattuja kuten kartanoiden saleihin kuuluu, mutta kuoseja ei varmasti löydä lähimmän rautakaupan hyllystä.

Tee tarjoillaan astiastosta, jota ei myöskään ole naapuruston muilla rouvilla kaapeissaan. Kokemus on vähintäänkin mieleen painuva. Tällaista toista samanlaista paikkaa ei varmasti löydy toista Suomesta. Kun kokonaisuus rakennetaan riittävän huolella, kaikkiin yksityiskohtiin ja niiden aitouteen huomiota kiinnittämällä, voi olla varma, että siitä jää myös asiakkaalle lähtemätön kokemus.

Kannattaa käydä kurkkaamassa ja ottamassa oppia, vaikka ei teemiehiä/-naisia olisikaan.

Henkisen kynnyksen madaltamista uusille asiakkaille

Moi taas!

Kävin eilen Porvoossa tutustumassa paikalliseen joulunjälkeiseen tunnelmaan. Lumipyry oli aamulla melkoinen, kun yritin navigoida moottoritieltä oikean liittymän kohdalta Porvoon suuntaan. Onneksi tiellä ei ollut kovin paljon muita liikkujia. Muuten olisi voinut olla peltisepille töitä tarjolla. Tähtein välisessä avaruudessa suoritettua aikapoimuajoa muistuttanut taivallus kuitenkin kannatti. Perillä vastassa odotti Vanha Porvoo. Kaupunki kujineen ja kauppiaineen selvisi tästäkin lumipyrystä, aivan kuten on selvinnyt tätä aiemmin jo sadoista aiemmista tuiskuista.

Vaakasuoraan vihmova lumisade ei vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä tervetulotoivotukselta. Vanhan rantatien linjalla joen ylittävällä sillalla vastaan tuli auto, joka sai sillan kannen ikävästi väräjämään. Vaikka järki sanoi sillan kestävän tämän koitoksen, olivat vatsanpohja ja koivet eri mieltä. Vastarannan rakennukset antoivat hieman suojaa tuulelta, mutta uutena koitoksena vastassa oli tuomiokirkon mäelle johtava rinne. Helpompihan tästä oli tietysti jalkapatikassa ylös nousta kuin vuosisatoja aiemmin hevosen ja kärryjen kera.

Mäen päällä alkoi mieli tehdä jo johonkin lämmittelemään. Ensimmäinen ovi ei kuitenkaan auennut. Suklaapuoti oli sulkenut ovensa männä vuonna ja palveli enää verkossa. Miltähän suklaapralinet mahtavat maistua verkkokaupassa? En jäänyt testaamaan tätä lumipyryyn. Urheasti seuraavan kahvilan ovelle, jonka edessä lumihankeen uponneesta kyltistä saattoi olettaa tekstin alun ”OP..” tarkoittanevan avoimia ovia ja sisällä kutsuvaa lämpöä. Kohmeiset sormet saivat kuitenkin turhaan nykiä kylmää rautakahvaa. Kiinni oli tämäkin paikka. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa eteenpäin.

Kolmas kerta sanoi toden tälläkin kertaa. Ensimmäinen auennut ovi kuului Porvoon tuomiokirkolle. Lauantaiaamupäivänä tämä oli ensimmäinen paikka, johon väsynyt matkalainen pääsi lämmittelemään ja lepäämään. Olihan tässä vaiheessa viimaisilla kujilla harhailtukin jo lähes kilometrin mittainen taival. Kirkkosalia kierrellessä löysin myös yhden erinomaisen palvelun ilmentymän salin takanurkkauksesta. Sovellus ilmaisista banaaneista oli käytössä täälläkin. Mainio tapa parantaa kirkkokansan kokemusta.

Hyvää palvelua kirkkokansalle #palvelukeidas

Kuva, jonka Sami Heikkinen (@palvelukeidas) julkaisi

Kirkkopussi on mainio tapa madaltaa kynnystä uusille asiakkaille palveluiden käyttämiseen. Näin nuoret ja kokemattomat kävijät saadaan opetettua palveluiden käyttöön hiljalleen, hyödyntäen jo ennestään tuttuja elementtejä leikin ja ilon kautta.

Joskus opastusta palveluiden käyttöön vaaditaan, vaikka asiakkaat olisivat vanhempiakin. Mikäli palvelu on käyttäjälle kokonaan vieras, voi sen käyttäminen vaikuttaa jopa uhkaavalta ja pelottavalta. Samalla tavoin kuin muutkin itsellemme vieraat asiat. Tällöin vaaditaan matalaa kynnystä ja helppoa sisään pääsemistä palvelun maailmaan. Kerronpa tästä pari erinomaista esimerkkiä, joilla houkutella käyttäjiksi aivan uusia kohderyhmiä.

Mikkeliläisen, nykytaidetta esittelevän Studio Wäkewän vuosi alkaa vauhdikkaasti. Galleristi Kirsimaria E. Törönen-Ripatti on ideoinut työhuone-galleriaansa MiniPopUP-näyttelyiden sarjan. Ideana on, että kukin näyttelyistä on avoinna vain yhden tunnin ajan. MiniPopUP-tunnit ajoittuvat aina jonkin muun kulttuuritapahtuman kylkeen.—MiniPopUP -näyttelyt on suunnattu erityisesti heille, jotka eivät ole tottuneet nykytaidenäyttelyissä käymään, Törönen-Ripatti toteaa tiedotteessaan.

Lähde: Studio Wäkewä aloittaa tunnin mittaiset taidenäyttelyt | Länsi-Savo

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti on kehittänyt mininäyttelyiden sarjan niille, joilla ei ole aiempaa kokemusta taidenäyttelyissä käymisestä. Monesti taidenäyttelyitä leimaa elitistinen leima tai sitten asiaan vihkiytymätön ei vain tiedä, mihin kiinnittää näyttelyssä huomionsa. Pahimmillaan voi teosta kauempaa katsoessaan jättää huomiotta mielenkiintoisimmat yksityiskohdat tai tekniikan taitamisen vivahteet. Asiantuntevan opastuksen avulla oppii varmasti löytämään uusia näkökulmia taidenäyttelyyn ja sen antiin.

Hevosen hampaisiin katsomalla pystyy sanomaan paljon hevosen kunnosta. Tai pystyisi, jos olisi kokenut hevosmies. Nykypäivänä hevosmiestaidot eivät ole olleet hengissä säilymisen kannalta kovin tärkeitä, joten nämä jalot ominaisuudet ovat päässeet ikävästi vaipumaan unholaan. Samalla Suomen toiseksi suosituin penkkiurheilun muoto on kokenut suosion alamäen. Raveissa on käynyt ihmisiä entistä vähemmän ja totopelejä on pelattu vähemmän kuin ennen.

Hevosurheilun taustalla toimineet yhteisöt ovat pyrkineet madaltamaan hevosurheiluun osallistumisen kynnystä Raviliiga-konseptin avulla. Raviliigassa hevosen omistajaksi pääsee osana kimppaa yhdessä muiden kanssa. Osuus maksaa yleensä kiinteän summan ja sillä omistaa hevosesta osuuden parin vuoden ajan. Oma osuuteni (vasemman takakinteereen oikea etuneljännes Lady Adelesta) meni myyntiin vuoden vaihteessa. Omistuskauden aikana kertyneet voittorahat ja hevosen myynnistä saatu summa palautuvat tilille lähiaikoina. Kiinteä euromääräinen osuus on pitänyt sisällään hevosen valmennuksen, vakuutukset ja ylläpitokustannukset. Isoja riskejä ei ole tarvinnut siis ottaa, vaikka hevosta onkin omistanut.

Raviliigassa on kimpan vetäjä, joka kokeneempana harrastajana osaa kertoa yksityiskohtia hevosen valmentautumisesta ja ravikilpailuista. Kimpassa mukana olemalla ei ehkä vielä opi lukemaan hevosen hampaista näiden potentiaalisia kilometriaikoja, mutta ainakin enemmän hevosista siinä oppii ymmärtämään. En minäkään muuten tietäisi, että raveissa käy mukana myös kaverihevosia, jotka ovat mukana vain pitämässä varinaisten juoksijoiden mielialaa yllä. Aivan uutta on ollut myös se, että hevosillekin on kuntoutuslaitoksia, jossa ne pääsevät vesijuoksemaan ja hierottavaksi.

Olipa kyse sitten kirkkopussista, mininäyttelystä tai kimppahevosesta, ovat ne kaikki mainioita tapoja madaltaa kynnystä uusien palveluiden käyttäjien houkuttelemiseksi.

Miksi Fiskars ei ole vain kesäkohde?

Moni on varmaankin käynyt Fiskarsin ruukilla tutustumassa paikallisiin ja globaaleihin kädentaitojen edustajiin. Fiskars on Suomen mittakaavassa poikkeuksellinen käyntikohde. Sen suosio ei rajoitu ainoastaan johonkin tiettyyn sesonkiin. Kuinka kummassa Fiskars saa ihmiset tulemaan paikalle kesällä, keväällä, jouluna ja vieläpä syksylläkin?

Fiskarsin ruukkikylän pääkatua kävellessä voi kuulla Fiskarin joen hiljaisen solinan sekä läheltä ja kaukaa tulleiden turistien porinan. Hyvällä tuurilla suklaapuodista leijailee huumaavan makea tuoksu, jota ei pysty vastustamaan kurinalaisinkaan spartalainen. Ympärillä kasvavat puut muistuttavat vain etäisesti niitä havupuuvaltaisia metsiä, joihin silmät muuten ovat tottuneet. Sen lisäksi paikassa on varmasti vielä jotain muutakin houkuttavaa – ellei peräti koukuttavaakin.

fiskars

Yksi syy on varmasti tarina. Tarinan merkityksestä olen kirjoittanut jo aiemmin. Fiskarsilla on 1600-luvulta periytyvä tarina, jota voi käydä paikan päällä aistimassa vanhoista rakennuksista ja toiminnasta niiden lomassa. Yhtä tärkeää on varmasti myös se, että tämän tarinan teema on osattu tuoda luontevalla tavalla tähän päivään.

Tuon tarinan ympärille on rakennettu moderni versio ruukkikylästä. Käsityöläisyyden perinne ja historia ovat houkutelleet ruukkikylään asumaan ja itseään toteuttamaan lukuisia käsityöläisiä. Heidän ansiostaan ruukkikylässä on vieri vieressä pajamyymälöitä. Niiden suojissa tarjoutuu mahdollisuus tuottaa takoraudasta, lasimassasta ja puutavarasta koriste- ja käyttöesineitä. Kävijöille on mahdollisuus nähdä käsityöläiset autenttisten askareidensa parissa ja samalla tehdä ostoksia. Monia mietityttää nykyisin hankkimiensa tavaroiden alkuperä, mutta näissä puitteissa siitä pystyy varmistumaan omin silmin.

Käsityöläisten runsaus alueella on kolmas paikan viehätystä lisäävistä tekijöistä. Kohde, jonka voi helposti kokea yhdessä päivässä, ei jätä mitään hampaankoloon eikä siten houkuttele palaamaan paikalle toistamiseen. Kun riittävästi eri toimijoita kokoontuu samalle alueelle, ruokkii kriittisen pisteen ylittävä tarjonta myös enemmän kysyntää. Se on varmasti yksi syy siihen, miksi niin moni haluaa paikalle työskentelemään. Toki pelkkä käsityöperinne ja sen modernit ilmentymät eivät riitä tyydyttämään asiakkaita. Siksi ympärille on kehittynyt majoitus- ja ravitsemustoimintaa. Kaikki tietysti linjassa alueen perinteen ja tarinan kanssa.

Fiskarsin menestyksen taustalla on siis kolme tekijää. Tarina, joka on pystytty tuomaan uskottavasti tähän päivään. Teema, joka yhdistyy tarinaan ja on pystytty kytkemään osaksi uskottavaa nykyhetken toimintaa. Runsaus, joka houkuttaa ihmiset paikalle uudestaan. Palvelun kehittäminen vaatii usein useampien elementtien yhdistämistä. Fiskars on onnistunut sen tekemään. Siksi siellä käydään ja kannattaa käydä myös vastaisuudessakin.

Esimerkkejä tarinan voimasta

Katselin viime viikolla televisiosta suosikkiohjelmaani Suomen huutokauppakeisari. Pidän kovasti sarjan henkilöhahmoista, mutta viime viikon jaksossa minua erityisesti ihmetytti kuparinen kahvipannu. Miksi ihmiset käyvät maksamassa kuparisesta kahvipannusta Hirvaskankaan huutokauppakeisarille yli 200 euroa, vaikka samanlaisia pannuja saa mistä tahansa vanhoja tavaroita myyvistä paikoista parilla kympillä? Samalla mieleen muistui uusille lahtelaisille suunnatun kiertoajelun pysähdys Lahden satamassa. Siellä opas kertoi Pro Puun verstaasta, jossa paikalliset puusepät tekevät mittatilaushuonekaluja asiakkaiden toimittamasta puutavarasta. Miksi Lahden satamassa myymäläänsä pitävät puusepät saavat huomattavasti korkeamman hinnan asiakkaan itse tuomasta puutavarasta valmistetuista huonekaluista kuin niistä, joihin puuseppä on hankkinut puutavaran asiakkaan puolesta? Eräs kotona käynyt vieras toi puolestaan mieleen Kaija Juurikkalan sielun muotokuvat ja kysymyksen siitä, miksi Kaijan maalaamat sielun muotokuvat vaihtavat omistajaa 300 euron hintaan, vaikka muotokuvat eivät ole olleet suoranaisesti kuuminta hottia enää useampaan vuosikymmeneen?

Näitä hyvin erilaisia tuotteita yhdistää niihin liittyvät tarinat ja mahdollisuus niiden kertomiseen. Kuparinen kahvipannu muuttuu arvokkaaksi, koska sen hankkimiseen liittyy retki. Retki kohteeseen, jota on silmätty ensin televisiosta ja haaveiltu paikan päällä käymisestä. Kun sitten on viimein päästy matkaan, on päätetty myös ostaa paikan päältä jotakin. Tiedä vaikka samalla pääsisi televisioon. Osana omaa suosikkiohjelmaa. Olisipa siinä tarinaa kerrottavaksi. Siksi kannattaa tehdä kaikkensa – vaikka rahaa sijoittamalla – tullakseen osaksi tarinaa, jota voi itse kertoa.

coffee-1220263_1280

Pro puun puusepät tekevät huonekaluja asiakkaan toimittamasta puutavarasta siksi, että sillä tavoin kotipihan puun tarina jatkaa elämäänsä, vaikka puuhun ei nivelten puolesta enää pystyisikään kiipeämään. Jos pihalla uskollisesti lapsuuden seikkailuissa mukana ollut puuystävä voi muuttaa muotonsa pöydäksi, mahdollistaa se samalla tarinoiden kulkemisen mukana. Samalla uudet tarinat voivat kietoutua vanhojen lomaan. Siksi asiakas on valmis maksamaan pöydästään aavistuksen enemmän kuin vastaavasta lopputuloksesta, jonka materiaalit puuseppä on asiakkaalle valmiiksi valinnut.

kuva: Pro Puu ry

Sielun muotokuvaa ei ole vielä aivan jokaisen pirtin seinällä, vaikka Juurikkala on niitä melkoisen määrän ehtinyt maalaamaan. Sielun muotokuvaa maalatessaan Kaija kyllä katsoo malliaan kuin perinteisempää maalausta tehdessään. Poskipäiden ja silmien värin sijaan kankaalle tallentuu kuitenkin kuvajainen mallin sielusta. Maalattavan ei ole pakko lunastaa lopputulosta itselleen, mutta yllättävän usea sielu löytää kuitenkin paikkansa mallinsa kodin seinältä. Varsin moni on siis sitä mieltä, että teos esittää hyvin kohdettansa. Kuinka mainio tarinanlähde seinällä riippuva sielu voikaan haltijalleen olla?

kuva: Mari Waegelein
kuva: Mari Waegelein

Nämä kolme tuotetta kuvaavat erilaisia tapoja hyödyntää tarinan voimaa osana palvelun arvon muodostusta. Ilman tarinan tarjoamia mahdollisuuksia, niiden arvo olisi huomattavasti pienempi. Tarinaa arvon muodostajana ei siis kannata väheksyä palvelun kehittämisessä. Millaista tarinaa sinun asiakkaasi pääsevät kertomaan?