Henkisen kynnyksen madaltamista uusille asiakkaille

Moi taas!

Kävin eilen Porvoossa tutustumassa paikalliseen joulunjälkeiseen tunnelmaan. Lumipyry oli aamulla melkoinen, kun yritin navigoida moottoritieltä oikean liittymän kohdalta Porvoon suuntaan. Onneksi tiellä ei ollut kovin paljon muita liikkujia. Muuten olisi voinut olla peltisepille töitä tarjolla. Tähtein välisessä avaruudessa suoritettua aikapoimuajoa muistuttanut taivallus kuitenkin kannatti. Perillä vastassa odotti Vanha Porvoo. Kaupunki kujineen ja kauppiaineen selvisi tästäkin lumipyrystä, aivan kuten on selvinnyt tätä aiemmin jo sadoista aiemmista tuiskuista.

Vaakasuoraan vihmova lumisade ei vaikuttanut kovinkaan ystävälliseltä tervetulotoivotukselta. Vanhan rantatien linjalla joen ylittävällä sillalla vastaan tuli auto, joka sai sillan kannen ikävästi väräjämään. Vaikka järki sanoi sillan kestävän tämän koitoksen, olivat vatsanpohja ja koivet eri mieltä. Vastarannan rakennukset antoivat hieman suojaa tuulelta, mutta uutena koitoksena vastassa oli tuomiokirkon mäelle johtava rinne. Helpompihan tästä oli tietysti jalkapatikassa ylös nousta kuin vuosisatoja aiemmin hevosen ja kärryjen kera.

Mäen päällä alkoi mieli tehdä jo johonkin lämmittelemään. Ensimmäinen ovi ei kuitenkaan auennut. Suklaapuoti oli sulkenut ovensa männä vuonna ja palveli enää verkossa. Miltähän suklaapralinet mahtavat maistua verkkokaupassa? En jäänyt testaamaan tätä lumipyryyn. Urheasti seuraavan kahvilan ovelle, jonka edessä lumihankeen uponneesta kyltistä saattoi olettaa tekstin alun ”OP..” tarkoittanevan avoimia ovia ja sisällä kutsuvaa lämpöä. Kohmeiset sormet saivat kuitenkin turhaan nykiä kylmää rautakahvaa. Kiinni oli tämäkin paikka. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa eteenpäin.

Kolmas kerta sanoi toden tälläkin kertaa. Ensimmäinen auennut ovi kuului Porvoon tuomiokirkolle. Lauantaiaamupäivänä tämä oli ensimmäinen paikka, johon väsynyt matkalainen pääsi lämmittelemään ja lepäämään. Olihan tässä vaiheessa viimaisilla kujilla harhailtukin jo lähes kilometrin mittainen taival. Kirkkosalia kierrellessä löysin myös yhden erinomaisen palvelun ilmentymän salin takanurkkauksesta. Sovellus ilmaisista banaaneista oli käytössä täälläkin. Mainio tapa parantaa kirkkokansan kokemusta.

Hyvää palvelua kirkkokansalle #palvelukeidas

Kuva, jonka Sami Heikkinen (@palvelukeidas) julkaisi

Kirkkopussi on mainio tapa madaltaa kynnystä uusille asiakkaille palveluiden käyttämiseen. Näin nuoret ja kokemattomat kävijät saadaan opetettua palveluiden käyttöön hiljalleen, hyödyntäen jo ennestään tuttuja elementtejä leikin ja ilon kautta.

Joskus opastusta palveluiden käyttöön vaaditaan, vaikka asiakkaat olisivat vanhempiakin. Mikäli palvelu on käyttäjälle kokonaan vieras, voi sen käyttäminen vaikuttaa jopa uhkaavalta ja pelottavalta. Samalla tavoin kuin muutkin itsellemme vieraat asiat. Tällöin vaaditaan matalaa kynnystä ja helppoa sisään pääsemistä palvelun maailmaan. Kerronpa tästä pari erinomaista esimerkkiä, joilla houkutella käyttäjiksi aivan uusia kohderyhmiä.

Mikkeliläisen, nykytaidetta esittelevän Studio Wäkewän vuosi alkaa vauhdikkaasti. Galleristi Kirsimaria E. Törönen-Ripatti on ideoinut työhuone-galleriaansa MiniPopUP-näyttelyiden sarjan. Ideana on, että kukin näyttelyistä on avoinna vain yhden tunnin ajan. MiniPopUP-tunnit ajoittuvat aina jonkin muun kulttuuritapahtuman kylkeen.—MiniPopUP -näyttelyt on suunnattu erityisesti heille, jotka eivät ole tottuneet nykytaidenäyttelyissä käymään, Törönen-Ripatti toteaa tiedotteessaan.

Lähde: Studio Wäkewä aloittaa tunnin mittaiset taidenäyttelyt | Länsi-Savo

Kirsimaria E. Törönen-Ripatti on kehittänyt mininäyttelyiden sarjan niille, joilla ei ole aiempaa kokemusta taidenäyttelyissä käymisestä. Monesti taidenäyttelyitä leimaa elitistinen leima tai sitten asiaan vihkiytymätön ei vain tiedä, mihin kiinnittää näyttelyssä huomionsa. Pahimmillaan voi teosta kauempaa katsoessaan jättää huomiotta mielenkiintoisimmat yksityiskohdat tai tekniikan taitamisen vivahteet. Asiantuntevan opastuksen avulla oppii varmasti löytämään uusia näkökulmia taidenäyttelyyn ja sen antiin.

Hevosen hampaisiin katsomalla pystyy sanomaan paljon hevosen kunnosta. Tai pystyisi, jos olisi kokenut hevosmies. Nykypäivänä hevosmiestaidot eivät ole olleet hengissä säilymisen kannalta kovin tärkeitä, joten nämä jalot ominaisuudet ovat päässeet ikävästi vaipumaan unholaan. Samalla Suomen toiseksi suosituin penkkiurheilun muoto on kokenut suosion alamäen. Raveissa on käynyt ihmisiä entistä vähemmän ja totopelejä on pelattu vähemmän kuin ennen.

Hevosurheilun taustalla toimineet yhteisöt ovat pyrkineet madaltamaan hevosurheiluun osallistumisen kynnystä Raviliiga-konseptin avulla. Raviliigassa hevosen omistajaksi pääsee osana kimppaa yhdessä muiden kanssa. Osuus maksaa yleensä kiinteän summan ja sillä omistaa hevosesta osuuden parin vuoden ajan. Oma osuuteni (vasemman takakinteereen oikea etuneljännes Lady Adelesta) meni myyntiin vuoden vaihteessa. Omistuskauden aikana kertyneet voittorahat ja hevosen myynnistä saatu summa palautuvat tilille lähiaikoina. Kiinteä euromääräinen osuus on pitänyt sisällään hevosen valmennuksen, vakuutukset ja ylläpitokustannukset. Isoja riskejä ei ole tarvinnut siis ottaa, vaikka hevosta onkin omistanut.

Raviliigassa on kimpan vetäjä, joka kokeneempana harrastajana osaa kertoa yksityiskohtia hevosen valmentautumisesta ja ravikilpailuista. Kimpassa mukana olemalla ei ehkä vielä opi lukemaan hevosen hampaista näiden potentiaalisia kilometriaikoja, mutta ainakin enemmän hevosista siinä oppii ymmärtämään. En minäkään muuten tietäisi, että raveissa käy mukana myös kaverihevosia, jotka ovat mukana vain pitämässä varinaisten juoksijoiden mielialaa yllä. Aivan uutta on ollut myös se, että hevosillekin on kuntoutuslaitoksia, jossa ne pääsevät vesijuoksemaan ja hierottavaksi.

Olipa kyse sitten kirkkopussista, mininäyttelystä tai kimppahevosesta, ovat ne kaikki mainioita tapoja madaltaa kynnystä uusien palveluiden käyttäjien houkuttelemiseksi.